Keskikesän kasvimaakatsaus

Kun Juhannus on ohitettu ja kasvimailla alkaa selkeästi uusi kasvuvaihe, alkaa nähdä että mikä oikeasti toimii ja mikä ei. Alkukesän versomisen, kukkimisen ja juurtumisen jälkeen alkavat aikaisimmat kasvit tiputtaa ensimmäisiä kukkiaan ja kasvattaa hedelmiä. Ainakin maatiaistomaatit ja –härkäpavut ovat molemmat tällä asteella. Savitaipalelaiset härkäpavut rupesivat kukkimaan päivän pari ennen juhannusta ja nyt viikkoa myöhemmin ensimmäiset palot alkavat olla pian pikkurillin mittaisia.

Maatiaislajike ”Potattomaatti” on ainakin osoittautunut oivaksi valinnaksi. Pisimmälle ehtineet taimet pukkaavat jo kolmatta kukkaterttuaan, ja ensimmäiset tertut ovat todella runsaita, yli kymmenen kukan ryppäitä. Näistä moni on alkanut jo tuottaa hedelmää, ja kun ei ole vielä edes heinäkuu, uskallan olla jo melko toiveikas sadon suhteen. Vieressä kasvava venäläinen pensastomaatti ”Sub-Arctic” on huomattavasti jäljessä.  Pelkästään kaninlannalla ja viherlannoitevedellä kasvaneet tomaatintaimet vaikuttavat ainakin erittäin reheviltä ja hyvinvoivilta. Valon merkitys näkyy selkeimmin – eniten valoa saavat taimet ovat jopa kolminkertaisia varjoisammalla paikalla kasvaviin naapureihinsa verrattuna. 

Harjupenkki – toimiiko se? 

Taimihankintojen jälkeen harjuviljelmä näyttää sopivan runsaalta.

Hugelkultur-harjupenkin kanssa on ollut jonkin verran säätämistä. Koitin penkkiä perustaessani etsiä tietoa siitä, mitä kasveja kannattaa istuttaa harjun huipulle, mitä reunoille ja mitä juurelle – kummemmitta tuloksitta. Se vaikuttaa ainakin jälkikäteen itsestäänselvältä että huipulle kannattaa istuttaa kuivuutta kestäviä kasveja. Onneksi laitoin perunarivin ihan ylimmäiseksi – perunahan ei sanonnan mukaan tarvitse vettä kuin keitettäessä. Perunat näyttävätkin viihtyvän paikallaan hyvin. Toiseksi ylimmäiseksi perunoiden viereen kylvetyistä härkäpavuista ei voi sanoa samaa. Verrattuna maanpinnan läheisyydessä kasvaviin tovereihinsa ovat harjun huipulla kasvavat härkäpavut aika surkean näköisiä. Siellä on selvästikin niille liian kuivaa, vaikka harjua on melko ahkerasti tullut kasteltua. Juhannuksen jälkeisinä kuumina päivinä härkäpavut lisäksi tiputtivat suuren osan kukistaan. Voi myös olla että monivuotiset kasvit soveltuvat harjuun yksivuotisia paremmin koska ne ehtivät kasvattaa syvemmälle harjuun ulottuvat juuret. Myös harjun huipulle istutetut Muromin kurkut sen sijaan vaikuttavat viihtyvän erinomaisesti, vaikka ovatkin yksivuotisia. Lehdet ovat tumman vihreitä ja kukinta on lähtenyt ahkerasti käyntiin keskikesän myötä. 

Maan tasolla härkäpavut viihtyvät selvästi paremmin kuin harjussa.

Muutoin tuli myös kesän edetessä huomattua että harjussa on melko väljää. Olin kylvänyt ajatellen että suureksi kasvaessaan kasvit täyttävät tilan, mutta näin ei ole käynyt. Reissu taimiostoksille on siis tullut ajankohtaiseksi, jotta kasvutila saadaan hyödynnettyä. Päätin tukkia suurimman osan vapaasta tilasta mansikantaimilla, osittain koska ne olivat tarjouksessa, mutta myös koska mansikka monivuotisena voi tulevina kesinä päästä hyödyntämään syvällä harjussa olevaa kosteutta paremmin kehittämällä juuristoaan. Mansikan taimen elinikäkin on sopivasti suurin piirtein yhtä pitkä kuin harjupenkin, eli 4-5 vuotta. Ja mansikkahan on myös lapsiperheeseen sopiva kasvatettava. Lapset voivat syödä marjoja suoraan maasta. Sitten kun vielä keksisi miten harjupenkin siiroihin tykästyneet rastaat saisi pidettyä erossa mansikoista. 

Oma lannoitetuotanto ja muita liuoksia

Tomaatit kukkivat kaninlannassa.

Alkukesä on aikaa jolloin kukka- ja kasvipenkkejä yleensä pitää lannoittaa ahkerasti. Permakulttuurissa pyritään viljelemään menetelmillä joissa lannoitetta tarvittaisiin mahdollisimman vähän. Kuitenkin hugelkultur-penkissäni etenkin kurkut ja härkäpavut osoittavat ravinnepuutoksen merkkejä. Hugelkultur-menetelmää esiin tuova Sepp Holzer mainitseekin, että ensimmäisena vuonna harjupenkki voi tarvita lisälannoituksta, sillä penkin sisällä oleva puuaines tarvitsee typpeä lahoamisen alkuvaiheessa. Sitten kun lahoaminen etenee, typpeä taas vapautuu sitäkin enemmän.

Keinolannoitteiden ostaminen tuskin on kenenkään kotipuutarhurin suurin taloudellinen riippakivi, mutta niiden käyttöön liittyy paljon ongelmia: mm. ne eivät rikastuta maaperän eliöstöä, vaan päinvastoin. 

Me toki kompostoimme perinteisesti. Siitä saa ravinnerikasta kompostimultaa ja samalla eliminoitua suuren osan talousjätteestä (jäljelle jäävästä jätteestä taas suurin osa on ruokapakkauksia, josta taas suuri osa sellaisista tuotteista jotka vielä minun lapsuudessani käärittiin kaupassa paperiin).  Yhden upeimmin kukkivia puutarhoja olen nähnyt eräällä herrasmiehellä, joka sanoi ettei hänellä ole ollut vesivessaa sitten 1970-luvun. Nora ja Maiju Pöyhönen kiinnittävän huomion ihmisjätösten merkitykseen lannoitteena jo 1920-luvulla julkaisussa Kodin kasvitarhakirjassa. He jopa laskevat ihmislannan vuosittaisen kansantaloudellisen merkityksen. Meillä ei toistaiseksi ole ulkohuussia eikä kuivakäymälää, valitettavasti. Sen sijaan lannoitamme puutarhaamme mm. seuraavin keinoin:

Kurkuntaimi oksasilppukatteessa.

Kattaminen

Kattamisen merkitys on viime aikoina noussut esiin, tai pikemminkin löydetty uudelleen, sillä heinä- ja olkikatteet olivat vielä viime vuosisadan alussa täysin tunnettuja ja yleisesti käytettyjä menetelmiä. Permakulttuurikirjallisuus vannoo kattamisen nimeen. Kattaminen on siis viljellyn maaperän peittämistä orgaanisella silpulla, mieluiten oman puutarhan jätteillä (esim. oksasilppurista tai ruohikon niittämisesstä). Valitettavasti kattamisen suosio on tehnyt siitä puutarhatrendin, ja kateaineeksi myydään tällä hetkellä esimerkiksi värjättyjä toiselta puolelta planeettaa rahdattuja eksoottisten puiden kuoria, joiden käyttäminen mielestäni kumoaa kierrätyskattamisen nerokkuuden täysin.

Kate kuitenkin palvelee lukuisia toimintoja:

- se estää maaperän kuivumista, koska aurinkon säteet eivät pääse suoraan maaperälle. Katteessa oleva puuaines myös sitoo kosteutta ja säilyttää sitä pidempään.

- se kompostoi paikallaan, eli pikkuhiljaa kateaine hajoaa ja maatuu, vapauttaen ravinteita allaolevaan maaperään.

-se estää rikkaruohoja kasvamasta. Tosin tähän liittyy oman kattamiskokemukseni suurin ongelma: miten sitten varmistetaan että kylvetyt taimet pääsevät kasvamaan? Pitäisi tietää tarkalleen jokaisen kasvin ja kylvetyn siemenen olinpaikka ja tehdä siihen kohtaan kolo.

-se vilkastuttaa maaperän eliöstöä. Ilmava, hajoavasta kasvimassasta koostuva katekerros luo ihanteelliset olosuhteet ravinteita kierrättäville pieneliöille.

Kaninlanta

Meidän talouteemme kuuluu alunperin lasten iloksi ja seuraeläimiksi hankitut kolme kania. Pikkuhiljaa alkoi kiinnostaa kanien ulosteen käyttökelpoisuus lannoitteena. Siitä harvoin puhutaan, yleensä kun annetaan vain perinteisten maatalouseläinten kuten lehmien, hevosten ja kanojen lannan arvoja. Netistä löytyi kuitenkin kokonaisia kaninlannan ylistykselle omistettuja sivustoja. Kanin lanta on ilmeisesti hyvin typpipitoista, mutta hitaasti hajoavaa. Se ei herkästi pala kuten hevosen lanta, eikä se juurikaan haise. Näistä syistä kaninlannan sanotaan soveltuvan suoraan maaperään laitettavaksi ilman välikompostointia tai ”polttamista”. Kuitenkin virtsaan sekoittunut lanta saattaa olla kuumenevaa, joten sitä on syytä kompostoida. 

Parhaaksi puoleksi kehutaan juuri kaninlannan hitautta – eli ravinteet liukenevat papanoista pikku hiljaa kasteluveden mukana maahan ja kasvit saavat tasaisen rauhallisesti lisää ravinteita, äkillisten ryöppyjen sijaan. Ainakin runsaassa kaninlannassa kasvavat tomaattini näyttävät voivan varsin hyvin.

Märkä, virstaan sekoittunut lanta taas menee kompostiin, jossa se saa hajota noin vuoden ennen puutarhaan levittämistä. Jossakin luin ohjeen kaninlannan kastematokompostoinnista.

Kaupunkipihaan sopivia lannantuottajia.

Kaninlanta on lähes hajutonta.

Lannoiteliuokset

Ehkä mielenkiintoisin kokeilu tänä kesänä on kuitenkin ollut lannoiteliuosten tekeminen. Tämänkin ohjeen luin Sepp Holzerin kirjasta, tosin kotimaisessakin kirjallisuudessa puhutaan paljon nokkosveden ja muiden vesien käyttämisestä kasveihin. Useimmissa puutarhoissa kasvaa kasveja, jotka varastoivat erityisen runsaasti ravinteita lehtiinsä. Yleisimmin lantavesikasveiksi suositellaan ainakin nokkosta ja raunioyrttiä. Nokkosella ja esimerkiksi koiruoholla sanotaan olevan myös tuholaisia karkottava vaikutus. Raunioyrtti kesää erityisen syvän paalujuurensa avulla ravinteita syvemmältä maasta kuin mihin useimmat kasvit ylettävät.

Tässä seoksessa on raunioyrttiä, nokkosta ja koiruohoa.

Olen tehnyt tämän kesän aikana nyt pari liuossatsia erilaisin koostumuksin. Ämpäriin kerätään käytettävien kasvien lehtiä. Olen täyttänyt ämpärin noin puoleen väliin lehdillä, ja asettanut kiven päälle painoksi. Sitten ämpäri täytetään vedellä ja annetaan olla useita päiviä, jopa viikko tai pari. Liosta käydään välillä sekoittamassa. Päivän parin päästä pinta alkaa vaahdota. Kun vaahtoaminen on loppunut ja vesi on selkeäsi vihreän ruskeaa väriltään, on liuos valmis.

Lopputulos ainakin haisee todella härskille: mieleeni tulee ulkohuussin ja merilevän sekoitus. Haju lisäksi tarttuu herkästi, joten kannattaa varoa läikyttämästä seosta vaatteille. Mutta sekä ulkohuussin sisältö että merilevä ovat hyvää puutarhalle, joten lupaavanahan tätä hajua täytyy pitää. Ämpärissä käynyt seos on aika ärjyä. Sitä kannattaa laimentaa melkoisesti ennen kasveille kastelukannun suihkupäällä liruttamista. Kasvimaahan jää lannoitekastelun jälkeen päiväksi pariksi aika tymäkkä haju. Kannattaa huomioida jos on vaikka vieraita tulossa. 

Valmis seos on tymäkän väristä ja hajuista.

Mökkilöytöjä

Mökillä on aikaa sitten otettu modernimmat puutarhakalusteet käyttöön. Nämä sai ilomielin viedä.

Jugend-tyyliset takkavälineet.

Kun kesä saapuu, alkaa myös mökkeilykausi. Monilla saattaa olla käytössä isovanhempien kanssa yhteinen tai heidän käytöstään jäänyt mökki. Usein ne on rakennettu joskus 1950-1960-luvuilla, jolloin suomalainen kesämökkikulttuuri koki todellisen boomin. Kesämökki on monille ollut se paikka, johon kuskataan vanhat käytetyt tavarat ja muodista menneet rojut. Siellä nämä rojut, jotka usein saattavat olla isovanhempiemme lapsuuden ajoilta 1900-luvun alkupuolelta, taas kulkeutuvat vähempiarvoisiin nurkkiin, komeroihin ja vinteille pölyttymään. 

   

Kannattaa ainakin etsiä ja katsoa. Minun suvussani ei kukaan ole valittanut, kun olen "aarteina" kuskannut mökiltä pois tavaraa, joka on ollut käyttämättömänä puoli vuosisataa, ja ottanut ne käyttöön omassa kodissa. Olemme onnistuneet haalimaan 1920-luvun taloomme huomattavan määrän ajanmukaista sisustusta, vielä oman suvun käytössä ollutta tavaraa, tällä tavoin. Kun kyse ei ole hopeasta tai kristallista, vaan arkisista käyttöesineistä, muut suvun jäsenet harvoin näkevät niitä arvokkaina. Eivätkä ne edes välttämättä aina kuulu sinne mökille. Jos kyseessä on mökiksi muutettu vanha talo maalla, on asia eri. Silloin esineet ovat parhaimmillaan omassa ympäristössään säilytettyinä.

Tänä keväänä silmiini osui kuparinen kahvipannu joka seisoi ruosteisen häkkyrän päällä. Kuparipannut ovat ennen vanhaan olleet emäntien statussymboleita, joita pidettiin kunniapaikalla keittiössä. Tämä pannu osoittautui erikoisemmaksi jugend-malliksi ja sen jalusta parin tunnin teräsharjauksen ja pintakäsittelyn jälkeen todella upeaksi kansallisromanttiseksi taontatyöksi, jota voi käyttää minkä tahansa pannun tai padan alusena. Kuparisiin kahvipannuihin taas liittyy terveysriskejä, joten itse kahvipannu ei tule käyttöön vaan se pääsee kunniapaikalle keittiön kaapin päälle muistuttamaan isoäitiemme jaheidän äitiensä emännyysajoista. Näin nurkkiin ja komeroiden pohjukoille päätyneet ”vanhat rojut” voivat päästä takaisin kunniapaikoille.

"Ruosteinen häkkyrä" paljastui upeaksi taidekäsityöksi!

Tätä uusbarokkista kahviastiastoa olen löytänyt molempien mummojeni mökeiltä.

Harjupenkissä humisee ja ruohikossa suhisee

Tämä kasvukausi on lähtenyt todella raivokkaasti käyntiin. Puutarhassa kasvaa ja tapahtuu ja monet kukat tuntuvat olevan hieman edellä. Etenkin rikkaruohot kasvavat aivan älytöntä tahtia, tuhoeläimetkin ovat päässeet hyvin liikkeelle jo toukokuun aikana. Permakulttuurin periaatteiden mukaan tuhoeläimet pysyvät parhaiten kurissa terveessä, rehevässä ja biologisesti monipuolisessa puutarhassa. Sellaisessa, jossa elää runsas valikoima eri hyönteis- ja eläinlajeja: pölyttäjiä ja hajottajia, sekä saalis- ja petolajeja jotka pitävät toisensa kurissa. Näitä lajeja houkuttelee riittävän rehevä kasvillisuus sekä monipuolinen valikoima erilaisia kasveja ja kukkia.

Tämän talon ruohonleikkuri.

Nurmikkoaavikko

Nurmikon pitämistä sen sijaan ei suositella lainkaan. Ruohonleikkurilla ajettava nurmikko luokitellaan alan kirjallisuudessa suorastaan ympäristörikokseksi. Nurmikko pitää istuttaa hyvälle maalle jota voisi hyödyntää muuhunkin, sitä pitää lannoittaa teollisilla keinolannoitteilla jotka haittaavat maan eliöstön kehitystä, nurmikkoa pitää leikata bensaa tai sähköä kuluttavalla leikkurilla (joka lisäksi pitää pahaa meteliä), nurmikolla kasvaa hyvin harvoja kasvilajeja lyhyeksi leikattuna myös hyvin harvoja eläinlajeja. Puhutaan ”nurmikkoaavikoista”.  Itse taas tunnen itseni lähes ympäristörikolliseksi kun en käytä omakotipihassa ruohonleikkuria. Tuntuu että kunnon ihmisen tunnusmerkkejä ovat pesty kiiltävä auto sekä ruohonleikkurin tai siimaleikkurin mahdollisimman tiivis pärisyttäminen pihalla. Meidän pihassamme ei kuitenkaan juuri ollut mitään nurmikoksi luokiteltavaa ja hyvä näin, mieluummin hyödynnän pihan alasta mahdollisimman paljon hyötykasveille, puille, pensaille ja kukille.

Ne alueet millä kasvaa heinää tai ruohoa niitän tasaisin väliajoin viikatteella. Samalla saa vanhan talon pihapiiriin enemmän nimenomaan vanhan pihapiirin tunnelmaa. Ruohikko saa mielellään olla sen 10cm pitkää ja omata elävän pinnan. Niittämisen sanotaan myös edistävän kasvien monimuotoisuutta.

Kaikki ei kuitenkaan ole aina niin helppoa kuin kirjoissa sanotaan. Miten on tulokastuhoeläinten laita, niiden joille ei ole vielä oikein löytynyt luonnollista kurissapitäjää? Viime vuonna kasvimaani otti pahasti köniin etanoilta ja kotiloilta. Viime kesä tosin oli varsin poikkeuksellinen sateisuudessaan. Tänäkin vuonna silti lehtokotilot tekivät ensimmäisen suurinvaasionsa jo toukokuun lopulla. Nopeasti rehottamaan päässyt kasvillisuus antoi niille hyvän suojan ja pelkään että tässä kohden ei-niin-lyhyeksi leikattu ruohikkoni on varmaan luonut niille entistäkin paremmat olosuhteet. En kuitenkaan luovuta helpolla vaan poimin ja tapan kotilot käsin. Eikä niitä niitetyillä alueilla paljoa ole ollutkaan.

Niitetty ruohikko on sopiva vanhan talon pihaan.

Harjupenkkielämää

Hugelkultur-harjupenkistä kotiloita  ei myöskään löytynyt kovin montaa, toki joitakin. Tämä onkin harjupenkin erikoisia piirteitä: vaikka se kykenee sisuksissaan säilyttämään kosteutta hyvin pitkään, se kuivuu pinnalta nopeasti. Korkea, tikkuisa, kuiva ja auringolta suojaton harjupenkki ei selkeästi ole kotiloiden mieleen. Harjupenkissä kuhisee paljon muutakin, ja olen monta kertaa ehtinyt epäillä idean toimivuutta: ainakin muurahaiset ja kimalaiset ovat ilmeisesti päättäneet pesiä tähän ihanteelliseen kasaan biologista silppua. Kummallisia sieniä on noussut pintaan, ne lahottavat harjun sisällä olevaa puuta. Ne eivät kuitenkaan näytä haittaavan kasvua. Perunat, pavut, sipulit, herneet, kurkut – suurin osa siitä mitä olen harjuun kylvänyt ja istuttanut on lähtenyt hyvin kasvuun. Kastelua se on kuitenkin alkuvaiheessa vaatinut. Vaikka harju säilyttää sisuksissaan kosteutta, kestää aikaa ennenkuin pienten taimien juuret yltävät kuivalta pinnalta ainakosteisiin kerroksiin saakka. Jokunen taimi on menetettykin alkukesän aurinkoisina päivinä. 

Harjupenkin ympärillä kasvaa myös tiheästi vuohenputkea. Keväällä minulla oli hieno ajatus – istutan penkin ympärille tiheään kasvavasta maa-artisokasta ”kasvimuurin” estämään vuohenputken leviämistä. Ideassa oli kuitenkin pieni virhe, jota en tullut ajatelleeksi: vuohenputki lähti kasvamaan yli kuukautta ennen maa-artisokkaa. Ilman kitkentää ja niittoa olisivat vuohenputket olleet jo kukassa ennenkuin maa-artisokat olisivat edes kurkanneet maanpinnan yläpuolelle. Nyt kun vuohenputket on niitetty maan tasalle ja artisokat lähteneet nousuun, voidaan katsoa kumpi pärjää paremmin. Lisäsin harjupenkin reunoille myös perunarivistön, peruna kun on maa-artisokan ohella tunnettu kyvystään tukahduttaa rikkaruohoja. 

Maa-artisokat nousevat vihdoin.