Ken on uuneista jaloin?

Vanhoista taloista löytyy monenlaisia tulisijoja, jotka kaikki toimivat eri tavoin ja tekevät eri asioita. Jokaisessa niistä on puolensa. Puhun tässä vain asuinhuoneissa käytettävistä tulisijoista. Kiukaat ovat sitten jo ihan oma maailmansa, ja ne ansaitsevat kaikkine muunnelmineen aivan oman mietintänsä joskus erikseen.

Puuhella on monen kodin sydän ja niitä osataan onneksi tänä päivänä taas arvostaa. Puuhellan lämmöllä saa valmistettua monta ruokaa ja pannukahvit samanaikaisesti sekä keittiön lämpimäksi suht nopeaan. Puuhellan käytännöllisyyden takia siitä on lukemattomia variaatioita. Ehkä tavallisimmin nähtävän rautahellan haittapuolena on se, että se lämmityksen jälkeen myös jäähtyy nopeasti. On paljon myös muurattuja, tiili- tai kaakelipintaisia puuhelloja, joissa saattaa olla monimutkaisia savukanavajärjestelmiä tehostamaan lämmön talteenottoa. Meidän oma hellamme on hieman modernimpi ja vuolukivinen. Se on ominaisuuksiltaan jossakin rautahellan ja tiilihellan välimaastossa. Kunnon lämmityksellä se pysyy lämpimänä n. 6-7 tuntia. Puuhellojen haittoja moniin muihin tulisijoihin verrattuna on että ne syövät valtavasti polttopuuta, eivätkä parhaassakaan tapauksessa ole kovin hyviä lämmön varaajia.

Kaakeliuuni sen sijaan on nimenomaan lämmön varaukseen optimoitu uunityyppi. Kaakeluunista on lukuisia variaatioita: todelliset kaakeliuunit ovat kaakelipintaisia, mutta on myös peltipintaisia pönttöuuneja ja rapattuja tai tiilipintaisia pystyuuneja, joita kaikkia voidaan kutsua kakluuneiksi. Kaakeliuunin jujuna on mahdollisimman tehokas lämmön talteenotto tekniikalla, joka kehitettiin Ruotsissa jo 1700-luvulla. Hyvin lämmitetty kaakeliuuni pitää lämpöä jopa vuorokauden. Lisäksi kaakeliuunit ovat usein erittäin kauniita katsella, todellisia taideteoksia jotka on tarkoitettu kodin hienompiin huoneisiin. Kaakeliuunissa ei oikeastaan ole muuta moitittavaa kuin että se ei ole kovin optimaalinen ruoanlaittoon, vaikka monissa köyhdemmissä kodeissa se oli ainoa tulisija ja siinä valmistui kyllä ruokakin.

Jos minä saisin valita, kruunaisin kuitenkin tulisijojen kuninkaaksi leivinuunin. Usein massiiviset vanhat leivinuunit ovat nykyään harvinaisia verrattuna erilaisiin kakluuneihin tai helloihin. Vanhoissa maatiloissa leiviuuni oli yleensä yhdistetty rautahellaan. Leivinuunin lämmittäminen vaatii taitoa, mikä mielestäni vain lisää sen jaloutta. Isoa leivinuunia ei saa kertaheitolla lämpimäksi, vaan se pitää lämmittää pikkuhiljaa, usean päivän ajan ja vaatii paljon puuta. Mutta kerran lämpimäksi saatu kookas leivinuuni pystyy pitämään pienemmän talon lämpimänä miellyttävällä hehkullaan jopa useita päiviä. Ja samalla uunin lämmössä voi taitava ruoanlaittaja valmistaa vaikka koko pitokattauksen samalla lämmityksellä, aina kuumasta paistosta hitaaseen haudutukseen jälkilämmössä. Ja monet ruoat saavat sen oikean maun vain puulämmitteisessä kivileivinuunissa.

Jos taloon pitäisi valita vain yksi tulisija, se olisi ehdottomasti leivinuuni. Sillä saa hoidettua sekä lämmityksen että ruoanlaiton samalla lämmöllä.

Oma hellan yhteyteen muurattu leivinuunimme on sieltä aivan pienimmästä päästä. Lisäksi sitä on vaikea saada vetämään hyvin. Joten se ei ehkä omaa kaikkia leivinuunien parhaita ominasuuksia. Tai sitten olen väärässä. Jokainen leivinuuni on yksilö, jonka ominaisuuksiin pitää tutustua pikkuhiljaa: miten siihen saa parhaan vedon ja parhaan lämmön, kuinka pitkään se pysyy lämpimänä ja niin edelleen. 

Massiivisemman leivinuunin lämmitystä Kemiön yleisessä leivintuvassa.