Vanhoja hyviä tapoja säästää lämmityksessä

Oven sulkeminen estää vetoa ja lämmön karkailua.

 Näin joulun alla on viimeistään aika tehdä talolle talvea varten pienet lämpöä säästävät toimenpiteet. 

Muistan, kuinka ärsyttävää oli lapsena kun vanhemmat ja isovanhemmat olivat jatkuvasti käskemässä että ”laita ovi kiinni perässäsi!” Nyt aikuisena vetoisan puutalon asukkaana ymmärrän kuinka oikeassa he olivat. Luulen että aika moni sukupolveni edustaja on kokenut jatkuvat ovien sulkemismuistutukset ärsyttävinä, nykyään kun ei taloihin pahemmin edes tehdä ovia, vaan suositaan ”avoimia tilaratkaisuja”. Ovien sulkeminen olisi kuitenkin helpoin ja halvin tapa pitää kylmä poissa ja lämpö oikeissa huoneissa. 

Laatikot imeltyvät ja taikinat nousevat parhaiten kun on lämmintä ja vedotonta.

Vanhastaan talot suunniteltiin niin, että eri huoneissa oli eri lämpöistä. Kun ovet ovat kiinni, lämpö pysyy siellä missä sen pitääkin. Avoimessa tilassa lämpö taas karkaa sinne missä sitä ei tarvita – yleensä katonrajaan. Sisäänkäynnin rajaaminen kylmillä ja puolikylmillä tiloilla on ekologinen ja järkevä tapa, joka on useimmilta nykyään unohtunut. Niistä saa myös lisää kylmäsäilytystilaa keväisin ja syksyisin. 

Toinen tapa, hieman vaivalloisempi, mutta silti helppo ja varsin edullinen verrattuna ikkunaremonttiin tai lisäeristykseen, on ikkunaliimapaperin käyttö talvisin. Oikean mittaiseksi leikattu liimapaperi kostutetaan, annetaan kostua pari minuuttia ja liisteröidään sitten ikkunanpokien välisiin rakoihin (vain sisäpuolella). Ennen liimausta on hyvä vielä tiivistää leveimpiä rakoja vaikka kangasriekaleilla. Valkoisissa pokissa paperi on siistin näköinen. Samalla säästyvät vanhat kauniit ikkunat. Itse jätän kuitenkin aina jonkun ikkunan myös paperoimatta - ettei sisäilmasta tulisi liian tiivistä. Silloin esimerkiksi tulisijat voivat helposti savuttaa ja ilmanlaatu heikkenee muutenkin.

Joulukuun alussa oli talven ensimmäinen todella kylmä päivä. Tullessani töistä sisälämpötila oli hieman päälle 16 astetta, mikä menee jo mukavuusalueen alapuolelle. Lämmittämällä kaakeliuunin, sulkemalla ovet ja liimaamalla paperit ikkunoihin sain illan aikana lämpötilan nostettua yli 20 asteeseen.  Sanoisin että ikkunaliimapaperi nosti lämpötilaa asteella, ovien sulkeminen asteella ja uunin lämmitys kahdella. Jos jokainen aste säästää lämmityskuluissa 5%, saadaan näillä toimenpiteillä jo 20%. Villasukat säästävät vielä asteen lisää. 

Aluksi tiivistetään pokien välit kangasriekaleilla.

Kostutetut liimapaperit painetaan kiinni sormella.

Lopuksi paperit painellaan kostealla rätillä tiiviisti kiinni.

Asiaa puulämmityksestä

Jokaisen lämmityskauden alkaessa huomaan että minussa asuva puulämmitysintoilija on kasvanut hieman. Eri tulisijojen ominaisuudet, eri puulajien ominaisuudet, oikeaoppiset kuivatus- ja pilkkomistavat ja –ajat askarruttavat mieltä yhä enemmän ja enemmän. Aiheesta löytyy jonkin verran uunituoretta kirjallisuutta jota ajattelin esitellä tässä:

Kaikki faktat ja vähän enemmän. 

Osmo Perälä: Puulämmittäjän käsikirja. Kariston kirjapaino 2013.

Puulämmittäjän käsikirja on täynnä havainnollistavia kuvia.

Puulämmittäjän käsikirja on puulämmitysintoilija ja insinööri Osmo Perälän hyvin laaja ja tekninen selonteko kaikesta mitä puulämmitykseen liittyy. 200 sivun aikana ja runsaasti ”autokoulukirjatyyliin” opettavaisesti kuvitettuna selostetaan puulämmityksen ympäristövaikutukset, lämpöarvot, käydään läpi kaikki puiden hankkimiseen liittyvä aina kaatoloven kulmista traktorin vinssin toimintaperiaatteisiin sekä tietenkin kuivatus ja säilytys, erilaiset tulisijat ja jopa muurausohjeita. Kirja sisältää mm. yli 20 sivun verran moottorisahan käyttöohjeita, mikä ainakin minulle oli erittäin tervetullut osio. Paljon kuvallisia ohjeita erilaisten kuivaustelineiden, sahapukkien yms. rakentamiseen. Kaikki puiden keräämiseen kuljettamiseen ja käsittelyyn liittyvä tekninen laitteisto selostetaan tarkasti, niin klapikoneet, Fiskarsin kirveet kuin traktoritkin. Perälä on myös laskenut kuinka paljon yksi kilowattitunti puulämpöä (erilaisin puin) maksaa ja verrannut sitä vuoden 2012 sähkön hintoihin (jopa kotiin tilattu ja valmiiksi kuiva koivuklapi on moninkertaisesti sähköä edullisempaa). 

Perälän käsikirja on monella tapaa tyhjentävä, mutta itse jäin kaipaamaan jonkinlaista syventävää otetta, sekä enemmän tietoa siitä miten puuta on kerätty ja poltettu perinteisesti ja miksi. Esimerkiksi Perälä ei mainitse tulisijakuvauksissaan erikseen kaakeliuuneja, vaan keskittyy pelkästään nykymarkkinoilla yleisimpiin tulisijatyyppeihin (kaakeli- tai pönttöuunin lämmitysohje annetaan sen sijaan kirjan aikaisemmassa kappaleessa). Puulajien kohdalla käsitellään samaten vain viittä yleisimmin käytössä olevaa lajia, eikä juurikaan puhuta niiden luonne-eroista, tai mikä sopii mihinkin. Tästä huolimatta Perälän teos on jokseenkin asiallinen ja täynnä faktaa oleva opus josta löytää vastaukset useimpiin kysymyksiin aiheen tiimoilta. Hinta vaihtelee parin kympin tienoilla, mikä ei ole näin paljon painavaa faktaa sisältävästä kirjasta kovinkaan painava hinta. 

Intohimoisesti puusta

Lars Mytting: Täyttä puuta. Pilko, pinoa ja kuivaa - puulämmityksen taito (suom. Seppo Hovila & Anssi Orrenmaa). Bazar kustannus 2013.

Myttingin kirjaa on herkullista katsella ja lukea.

Muistan jokunen vuosi sitten kuulleeni mediassa norjalaisesta toimittajasta joka kirjoitti kirjan polttopuista, aiheesta johon hän oli täysin hurahtanut. Nyt Lars Myttingin Hel Ved on aiheellisesti käännetty Suomeksi, ja mukaan on toimitettu melkoisesti Suomea käsittelevää tietoa. Kirjailija Matti Mäkelä varoittaa esipuheessaan että tämä kirja sai hänetkin hurahtamaan polttopuihin täysin. Kirja onkin intohimoisesti ja runollisesti kirjoitettu. Sen hotkaisee helposti päivässä, jonka jälkeen ei enää ikinä katso klapia samalla tavalla. Ainakaan jos omaa sen mitä Mytting nimittää polttopuugeeniksi. Monien muiden aiheiden lomassa Mytting käsittelee myös polttopuihin hurahtamista kirjassaan. Aihetta on tutkittu, ja se alkaa tyypillisesti 30-40-vuoden iässä kun perustetaan perhettä, ja kun se on kerran päässyt alkamaan niin se tulee vain pahenemaan niin kauan kuin tolpillaan pysyy. Mytting kertoo koskettavia tarinoita vanhoista papoista jotka vielä muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa pinoavat valtavia puukasoja varastoon, tai jotka saavat vireyttä seniiliyteensä hakkaamalla ja pinoamalla joka päivä halkoja.

Mytting käy läpi kaiken polttopuukulttuuriin liittyvän lähes yhtä kattavasti kuin Peräläkin:  kaatamista, työkaluja, pilkkomista, pinoamista ja kuivaamista, polttoa, erilaisia tulisijoja ja puunpolton ekologisuutta. Ja ennen kaikkea se esittelee polttopuiden tekoa ja puulämmitystä inhimmillisenä toimintana, taitona ja taiteena jota ihminen on aina harjoittanut, siksi se on meille tärkeää tänäkin päivänä. Kirjassa esitellään oikeita ihmisiä ja heidän puupinojaan. Perinteet kiinnostavat Myttingiä ja hän tuo esiin paljon perinnetietoja puunkeruuseen ja polttoon liittyen: millä kannattaa sytyttää, mikä on hyvä leivinuunipuu, koska kannattaa kaataa ja koska viedä puut sisään ja niin edelleen. 

Puulämmityksestä kiinnostuneen kannattaa tietenkin hankkia sekä Myttingin että Perälän kirjat, ne täydentävät toisiaan ja sisältävät erilaista tietoa samoista asioista. Siinä missä Mytting kuvailee moottorisahamerkkien historiaa ja kertoo mitä moottorisaha miehelle merkitsee, antaa taas Perälä tarkan selonteon sahan eri osista ja toimintamekaniikasta. Jos nyt kuitenkaan et halua omistaa kuin yhden kirjan puulämmityksestä, kannattaa hankkia Täyttä puuta, koska se lämmittää aiheeseen, innostaa ja sisältää kaiken tarvitsemasi tiedon. Luultavasti se saa sinut myös innostumaan aiheesta siinä määrin että tulet pian hankkineeksi myös Perälän puulämmittäjän käsikirjan.

Ja vinkiksi: kun puupinot ovat alkaneet kiinnostaa, kannattaa tutustua valokuvaaja Pekka Turusen Kootut-teokseen, josta löytyy otoksia myös netistä:

http://www.hiilinielu.fi/Turunen/portfolios/Sivut/collected_works_kootut.html

Syyslämmitys käyntiin

Kun elokuu on ohitettu alkavat jo yöt olla koleita, ja joskus päivätkin. Savupiipuista alkaa leijailla savua muinakin aikoina kuin lauantai-iltaisin. Vaikka ei olisikaan kylmä, voi silti olla hyvä alkaa kesätauon jälkeen pikkuhiljaa lämmitellä uuneja. Tähän aikaan vuodesta on nimittäin myös kosteaa, ja tulisijojen käyttö sekä kuivattaa sisäilmaa että parantaa ilmanvaihtoa. 

Kesän yli kylmillään seisseiden tulisijojen ”uudelleenkäynnistäminen” on kuitenkin usein hieman vaikeampaa kuin luulisi. Yleisin ongelma on sisäänsavuttaminen. Vaikka aluksi lähtisi hyvin palamaan, tunkee savu pian joka raosta läpi sisään, eikä sitä saa loppumaan millään. Pahimmillaan pesä on jo täynnä palavia puita.

Tällainen sisäänsavuttaminen johtuu yleensä siitä että myös piiput ja hormit ovat tauon jälkeen kylmillään. Lämmin ilma ja savukaasut eivät ole virranneet niiden läpi pitkään aikaan, vaan ilma on jäänyt seisomaan. Kylmä ilma ikäänkuin muodostaa tupan piippuun. 

Yksinkertainen varokeino välttää sisäänsavutus on polttaa nuohousluukuissa sanomalehtipaperia ennenkuin alkaa polttaa puita varsinaisessa pesässä. Nuohousluukut ovat niitä pieniä neliskanttisia tai useammin pyöreitä luukkuja, usein uunien alareunoissa mutta voi niitä olla muuallakin. Pellit avataan ja nuohousluukkuun laitetaan sanomalehtipaperia, sivu kerrallaan ja sytytetään palamaan. Sitten toinen ja vielä kolmas perään. Huomaa että ensimmäisten paperien kohdalla savu ikäänkuin ihmettelee että mihin sitä menisi. Kun on polttanut riittävän monta sivua, paperi sanoo vuh vaan ja katoaa kytevänä ylös piippuun. Tässäkin vaiheessa kannattaa vielä jatkaa polttamista. Kokonainen sanomalehti saa palaa ennekuin virtaus on varmasti hyvä ja voi alkaa polttaa puita. Tässä vaiheessa piippuun menevän ilmavirran pitäisi olla niin voimakas että se tuntuu tulipesässä selvästi kädellä. 

Lämmittäminen kannattaa myös aloittaa pikkuhiljaa, pienillä tulilla - ettei tule säröja uuneihin, jos niitä kylmiltään äkkiä lämmitetään liian kuumiksi. Poltetaan siis pienempiä puumääriä aluksi. Etenkin rapattuihin uuneihin tulee helposti pintaan halkeamia jos lämmitetään liian äkkiä. Hyvää alkavaa lämmityskautta!

1. Polta nuohousluukussa koko sanomalehti sivu kerrallaan.

2. Veto alkaa olla hyvä kun palavat lehdet imeytyvät hormiin.

3. Kokeile kädellä jos tulipesässä tuntuu vetoa.

Ken on uuneista jaloin?

Vanhoista taloista löytyy monenlaisia tulisijoja, jotka kaikki toimivat eri tavoin ja tekevät eri asioita. Jokaisessa niistä on puolensa. Puhun tässä vain asuinhuoneissa käytettävistä tulisijoista. Kiukaat ovat sitten jo ihan oma maailmansa, ja ne ansaitsevat kaikkine muunnelmineen aivan oman mietintänsä joskus erikseen.

Puuhella on monen kodin sydän ja niitä osataan onneksi tänä päivänä taas arvostaa. Puuhellan lämmöllä saa valmistettua monta ruokaa ja pannukahvit samanaikaisesti sekä keittiön lämpimäksi suht nopeaan. Puuhellan käytännöllisyyden takia siitä on lukemattomia variaatioita. Ehkä tavallisimmin nähtävän rautahellan haittapuolena on se, että se lämmityksen jälkeen myös jäähtyy nopeasti. On paljon myös muurattuja, tiili- tai kaakelipintaisia puuhelloja, joissa saattaa olla monimutkaisia savukanavajärjestelmiä tehostamaan lämmön talteenottoa. Meidän oma hellamme on hieman modernimpi ja vuolukivinen. Se on ominaisuuksiltaan jossakin rautahellan ja tiilihellan välimaastossa. Kunnon lämmityksellä se pysyy lämpimänä n. 6-7 tuntia. Puuhellojen haittoja moniin muihin tulisijoihin verrattuna on että ne syövät valtavasti polttopuuta, eivätkä parhaassakaan tapauksessa ole kovin hyviä lämmön varaajia.

Kaakeliuuni sen sijaan on nimenomaan lämmön varaukseen optimoitu uunityyppi. Kaakeluunista on lukuisia variaatioita: todelliset kaakeliuunit ovat kaakelipintaisia, mutta on myös peltipintaisia pönttöuuneja ja rapattuja tai tiilipintaisia pystyuuneja, joita kaikkia voidaan kutsua kakluuneiksi. Kaakeliuunin jujuna on mahdollisimman tehokas lämmön talteenotto tekniikalla, joka kehitettiin Ruotsissa jo 1700-luvulla. Hyvin lämmitetty kaakeliuuni pitää lämpöä jopa vuorokauden. Lisäksi kaakeliuunit ovat usein erittäin kauniita katsella, todellisia taideteoksia jotka on tarkoitettu kodin hienompiin huoneisiin. Kaakeliuunissa ei oikeastaan ole muuta moitittavaa kuin että se ei ole kovin optimaalinen ruoanlaittoon, vaikka monissa köyhdemmissä kodeissa se oli ainoa tulisija ja siinä valmistui kyllä ruokakin.

Jos minä saisin valita, kruunaisin kuitenkin tulisijojen kuninkaaksi leivinuunin. Usein massiiviset vanhat leivinuunit ovat nykyään harvinaisia verrattuna erilaisiin kakluuneihin tai helloihin. Vanhoissa maatiloissa leiviuuni oli yleensä yhdistetty rautahellaan. Leivinuunin lämmittäminen vaatii taitoa, mikä mielestäni vain lisää sen jaloutta. Isoa leivinuunia ei saa kertaheitolla lämpimäksi, vaan se pitää lämmittää pikkuhiljaa, usean päivän ajan ja vaatii paljon puuta. Mutta kerran lämpimäksi saatu kookas leivinuuni pystyy pitämään pienemmän talon lämpimänä miellyttävällä hehkullaan jopa useita päiviä. Ja samalla uunin lämmössä voi taitava ruoanlaittaja valmistaa vaikka koko pitokattauksen samalla lämmityksellä, aina kuumasta paistosta hitaaseen haudutukseen jälkilämmössä. Ja monet ruoat saavat sen oikean maun vain puulämmitteisessä kivileivinuunissa.

Jos taloon pitäisi valita vain yksi tulisija, se olisi ehdottomasti leivinuuni. Sillä saa hoidettua sekä lämmityksen että ruoanlaiton samalla lämmöllä.

Oma hellan yhteyteen muurattu leivinuunimme on sieltä aivan pienimmästä päästä. Lisäksi sitä on vaikea saada vetämään hyvin. Joten se ei ehkä omaa kaikkia leivinuunien parhaita ominasuuksia. Tai sitten olen väärässä. Jokainen leivinuuni on yksilö, jonka ominaisuuksiin pitää tutustua pikkuhiljaa: miten siihen saa parhaan vedon ja parhaan lämmön, kuinka pitkään se pysyy lämpimänä ja niin edelleen. 

Massiivisemman leivinuunin lämmitystä Kemiön yleisessä leivintuvassa.